Epilogi Maveplan Oy:n asiantuntijat Hollannissa 12.-14.3.2024

30.12.2024

Alussa olivat suo, kuokka ja Jussi -sanoilla alkaa Väinö Linnan mestariteos. Alankomaiden alavilla alueilla totesimme, että suot oli kuokittu Jussin ja kumppaneiden toimesta jo paljon aikaisemmin, kuin mitä Väinö Linnan romaanissa kirjoitetaan Suomen vastaavista. Tämän saimme todeta heti astuessamme lentokoneesta maankamaralle merenpinnan tasossa – 3 m Schipholin lentoasemalla Amsterdamissa.

Palataanpa hieman taaksepäin ja muistellaan, että miten päädyimme järjestelemään Hollannin matkaamme. Maveplan Oy:n henkilöstöpäivillä Peurungassa kevättalvesta 2023 syntyi ajatus, että pitäisi päästä reissuun Suomen rajojen ulkopuolelle. Lyhyen kartoituksen jälkeen totesimme, että Hollannissa on maa- ja vesirakentajalle näkemistä. Reissuvalmisteluja ja ohjelmaa laatiessamme totesimme, että kaikkea mielenkiintoista ei ehditä nähdä parissa päivässä. Ohjelmastamme saatiin kuitenkin varsin mainio, jota käydään läpi seuraavissa kappaleissa. Matkajärjestelyitä meille hoiti Mustasaaren Kosköstä maailmalle lähtenyt genetiikan tohtori Rune Frants, joka oli erään työntekijämme tuttu. Rune oli onnistuneen matkamme avaintekijä.

Matkalla lentoasemalta matkaan kohti Amsterdamia saimme bussin ikkunasta todeta, että ojia muuten Hollannissa riittää. Ensimmäinen opintotuokiomme oli De Drie Gemalenin ravintolan tiloissa, jossa pääsimme lounaan jälkeen kuulemaan pari mielenkiintoista luentoa. Sino van Dijk (Amsterdamin kaupunki ja Haarlemmermeerin museo) piti luennon suon kuivattamisesta ja tähän liittyvistä tilavuuden sekä vesipitoisuuden muutoksista. Saimme tietää, että Polder on maa-alaa, joka on saatu vesialueelta käyttöön pengertämällä ja kuivattamalla. Suo puristuu kokoon kuivatettaessa eikä se palaudu vettäessä ennalleen. Voitiin yhdessä todeta, että samankaltaisia suorakentamisen haasteita on päivittäin ratkottavana myös meillä Maveplan Oy:n asiantuntijoilla täällä Suomessa.

Kuva Sino Van Dijk & Anne Joustra

Anne Joustra (Amsterdamin yliopisto ja Haarlemmermeerin museo) kävi läpi Alankomaiden kuivatushankkeiden historiaa. Mielenkiintoisen luennon aikana saimme kuulla, kuinka Hollannissa on vuosisatojen aikana otettu käyttöön alavampia ja yhä alavampia maa-alueita eli Poldereita. Hollannissa on lukuisia erittäin laajoja pengerryksin ja pumppauksin käyttöönotettuja erillisiä alueita. Alun perin alueet otettiin maanviljelyksen käyttöön ja vielä 1800-luvulla alueilta kaivettiin turvetta ylös ja käytettiin polttoaineena. Ajan myötä asutus on kaupunkien laajenemisen myötä levinnyt näille merenpinnan tason alapuolella oleville alueille. Ilmastonmuutoksen myötä Alankomaiden ongelmat ovat kärjistymässä. Haasteena ovat suoperäisen maan painuminen, merenpinnan nousu ja jokien, kuten Rein, virtaamien äärevöityminen. Eli merenpinnan nousu ja jokitulvien kasvu aiheuttavat pengerrys ja pumppaustarvetta, joka edelleen aiheuttaa suoperäisen maan painumista ja vajoamista. Kierre on valmis.

Luentojen jälkeen siirryimme maastoon katsomaan, että kuinka Amsterdamin läheisyydessä olevan laajan ja alavan asutusalueen, joka on siis vain yksi lukuisista alavista alueista Hollannissa, vesiä hallitaan. Rakennukset olivat penkereiden takana suojassa ja aluetta kuivatettiin rakennusten katon harjan tasolla kulkeviin ympäryskanaviin useilla höyrykonepumppaamoilla. Aikanaan alueiden kuivatukseen saatiin voima tuulesta, johon perustuu mielikuvat Hollannin tuulimyllyistä.

Kuva Pumppaamo & Tuulimylly (museoitu), kanava, pengertie ja taustan rakennukset

Seuraavaksi siirryimme majoituspaikkaan Amsterdamin keskustan NL hotelliin Leidspleinin lähelle, jossa heti bussista noustuamme totesimme, että pyöräilijä on Amsterdamissa päällikkö. Päivämme jatkui pienen hengähdystauon jälkeen kanavaristeilyllä, jossa pääsi kätevästi näkemään Amsterdamin keskustaa laajasti. Opas kertoi kaupungin rakentamisesta ja talojen julkisivujen kanavaosuuksista, eli kanavaan rajoittuvan julkisivun pituus kertoi rakentajan varallisuudesta. Tämän vuoksi useat talot olivat kapeita ja mahtuipa joukkoon yksi täsmälleen juuri ulko-oven levyinenkin talo. Hienoja rakennuksia oli paljon, mutta myös huojuvia kallellaan olevia taloja, joiden myötä ymmärsi alueen rakentamisen geotekniset haasteet.

Kuva. Amsterdamin Huojuvat talot.

Päivämme huipentui indonesialaisen ravintolan erilaisten ruokien ja juomien maisteluun. Hollantilaisethan hallitsivat Indonesiaa 1600-luvulta lähtien. Siirtomaavalta päättyi 2. maailmansodan aikaan, kun japanilaiset miehittivät alueet. Näistä ajoista Hollantiin on kuitenkin jäänyt vahva indonesialainen ruokakulttuuri.

Hyvin nukutun yön jälkeen olimme valmiina toiseen päiväämme, jonka varmasti kaikki muistamme vanhoina kiikkustuolissakin. Siirryimme bussikyydillä Waternoods -museoon. Museo oli rakennettu vuoden 1953 tulvan, siinä menehtyneiden 1836 ihmisen sekä tulvan jälkeisen jälleenrakennuksen muistoksi. Meille museosta ja tulvista kertoi museohankkeen aktiivi Ria Geluk. Hän oli aikoinaan pienenä tyttönä pelastunut tulvalta kiipeämällä talon katolle. Museolla halutaan varmistaa, että tulvaan liittyvä muisto, tietous ja varautuminen säilyy.

Itse museorakennus sijaitsi keskellä vanhaa vuonna 1953 murtunutta patorakennetta. Museon näyttelytilat koostuivat neljästä valtavasta pohjasta umpeenvaletusta betonikasuunista, jotka oli korjaustöiden aikaan upotettu tilkitsemään patomurtuma-aukko. Kasuunit oli aikoinaan rakennettu Iso- Britanniassa ja niiden alkuperäinen käyttötarkoitus oli ollut toimia merelle rakennettavan sataman kulkuväylien ponttoneina 2. maailmansodan aikaan. Nyt nämä neljä valtavaa betonirakennelmaa oli täytetty sisältä lähes piripintaan hiekalla ja ne toimivat siis museotilana.

Kuva Waternoods -museon betonikasuuneista tehdyt näyttelytilat

Museossa oli paljon nähtävää. Mieleen itse museorakennuksen lisäksi on jäänyt muun muassa pienoismallit, kuvaukset onnettomuuden ja myrskyn syistä, kuvaukset tulvatuhon laajuudesta sekä videot ja valokuvat murtuneen padon korjauksesta. Myös katsaus historiaan ja alueen aiempiin tulviin ennen ajanlaskumme alkua antaa perspektiiviä.

Kuva Pohjanmeren tulva vuonna 1953 ja sen aiheuttamia tuhoja Hollannissa

Ruokailun jälkeen jatkoimme matkaa Deltawerkenille. Bussimatkalla näimme jälleen lukuisia ja taas lukuisia ojituksia, jotka turvasivat laajojen alojen maataloustoiminnan. Deltawerken on hollanninkielinen nimitys suuresta suistotyömaasta, joka käynnistettiin vuoden 1953 tulvien jälkeen. Nyt oltiin ns. ison äärellä, koska Deltawerken on yksi suurimmista tulvasuojelu- ja vedenhallintaprojekteista maailmassa. Deltawerkenin rakentaminen kesti noin 30 vuotta ja tuli maksamaan noin 5 miljardia euroa. Suurin sulku maailmassa on 3 km pitkä Oosterscheldekering, joka on yksi osa Deltawerkenin lukuisista padoista.

Alkuun meille kerrottiin ja näytettiin kuvin sekä videoin, että kuinka tämä valtava rakennelma rakennettiin. Hankkeen poikkeuksellisuudesta kertoo paljon, että useat rakentamisessa käytetyt koneet ja työmenetelmät rakennettiin nimenomaan tätä projektia varten. Hanke oli vaativa paitsi laajana tulvasuojelurakenteena toimivan suuren kokonsa vuoksi myös logistiikka- ja ympäristösyistä. Patojen ja sulkurakenteiden tuli mahdollistaa Hollannin ja koko Euroopan logistiikan kannalta elintärkeä satamaliiketoiminta. Euroopan suurin satama sijaitsee Rotterdamissa Pohjanmeren rannalla Reinin ja Maasin jokisuistossa. Ympäristötietoisuus kasvoi hankkeen aikana ja merkittäväksi asiaksi muodostui mm. ainutlaatuisen ja vedenkorkeusvaihteluihin sopeutuneen murtovesialueen eläinten, kalojen, vesieliöiden ja kasvien elinolosuhteiden turvaaminen. Tästä riittäisi pidempäänkin, mutta onneksi on google.

Saimme nähdä pienoismalleja eri patorakenteista ja niiden rakennusvaiheista. Pääsimme myös simulaattorihuoneeseen, jossa demonstroitiin vuoden 1953 tulva ja patomurtuma sekä jälleenrakennus. Tuntui, että oli itse myrskyn keskellä kokemassa tätä kauheutta.

Lopuksi vielä kiersimme maastossa patorakennetta ja sen ympäristöä, jossa opas selosti mm. sulkurakenteiden käyttöä.

Kuva Deltawerkenin patoa ja sen pienoismalli.

Matkalla oli vielä yksi pysäkki ennen Amsterdamin majoituspaikkaa. Koukkasimme Rotterdamin kautta, jossa päämäärämme oli Euromast -näköalatorni. Tällä kertaa bussimatkalla saimme hämmästellä Rotterdamin sataman laajuutta. Satamanostureita ja merikontteja riitti silmän kantamattomiin. Illallisella Euromast -näköalatornissa keskustelimme päivän nähtävyyksistä ja totesimme, että vuoden 1953 tulva on ollut hollantilaisille suuri kansallinen tragedia ja Deltawerken on heille suuri kansallisen ylpeyden aihe. Taisipa joku verrata tätä Suomen talvisotaan ja motitustaisteluihin.

Kuva Rotterdamin Euromast -tornista

Kaikki päättyy aikanaan ja niin myös tämä hieno reissumme tuli päätökseen seuraavan aamun paluulennolla Helsinkiin. Näin vähän myöhemmin voidaan todeta, että paljon nähtiin ja paljon jäi näkemättä. Ammatillisessa mielessä saimme paljon ja voin suositella reissumme kohteita kaikille asiasta ja alasta kiinnostuneille. Mutta onhan Hollannissa paljon muutakin nähtävää. Tulppaanit eivät kukkineet maaliskuun puolivälissä, museot jäivät kiertämättä eikä jalkapalloakaan ehtinyt näkemään. Mutta ehkäpä näihin voi palata siviilireissulla joskus toiste.

Kiitos Hollanti, kiitos Rune!

Olli Utriainen
23 pnä joulukuuta 2024

Ota yhteyttä ›